keskiviikko 30. heinäkuuta 2014

Kiinalainen rakkaustarina

Jatkan Kiina-aiheisella kirjallisuudella.

Sami Sillanpään Kiinalainen rakkaustarina (WSOY, 2013) ei ole varsinainen matkaopas, mutta kertoo sitäkin enemmän kiinalaisesta yhteiskunnasta: se paljastaa puolen, johon suurella varmuudella emme tule tutustumaan (yritän olla viemättä kukkia Tiananmenin aukioille verilöylyn muistopäivänä).

Helsingin Sanomien pitkäaikaisen Pekingin-kirjeenvaihtajan huolellisesti taustoittama teos kuvaa nuoren avioparin, Hu Jian ja Zeng Jinyanin, tien Kiinan demokratialiikkeen keulakuvaksi ja paljastaa karulla tavalla Kiinan omiin kansalaisiinsa kohdistaman kontrollin mittavuuden.

Paitsi sisäisen valvonnan julmuudella, kertomus järkyttää myös sen kohteeksi joutumiseksi vaadittujen tekojen pienuudella. Hu Jian ura ihmisoikeusaktivistina alkoi kukkakimpulla, jonka hän vei valittuna päivänä Tiananmenin aukioille.
"Hu pidätettiin saman tien."
Vaikka osamme muunnelluista totuuksista saamme varmasti mekin, tuntuu uskomattomalta miten tehokkaasti Kiinan kokoisessa maassa on voitu uudelleenkirjoittaa lähihistoriaa. Vuonna 1983 syntynyt Zeng Jinyan kuuli Tiananmenin tapahtumista vasta aikuisena. Tiedon puuttumisen mahdollistaa osaltaan tiukka (myös internetiin ulottuva) sensuuri, mutta väistämättä myös valtava sosiaalinen kontrolli, jossa ihmiset näkevät paremmaksi olla kertomatta lapselleen virallisen totuuden vastaista kertomusta. Myös Henanin maakunnan verikaupasta alkanut AIDS-kriisi, jonka parissa teoksen pääpari toimi, on sekä laajudessaan että virallisen salailun laajuudessa järkyttävä.

Pitkäksi aikaa kotiarestiin suljetun aktivistipariskunnan pääasiallinen toimintatapa on ollut internetiin kirjoittaminen, joka onkin saanut runsaasti kansainvälistä huomiota. Time-lehti nosti Zengin maailman vaikutusvaltaisimpien ihmisten listalleen 2007 ja Euroopan parlamentti palkitsi Hu Jian Saharov-palkinnolla (jota vastaanottamaan Hu ei luonnollisestikaan päässyt) vuonna 2008. Nämä tunnustukset oikeastaan korostavat demokratia-aktivistien työn ristiriitaisuutta: valtaosalla kiinalaisista ei ole pääsyä heidän kirjoituksiinsa sensuurin vuoksi. Ja vaikka Hu ja Zeng onnistuneesti ovat nostaneet kansainvälisiä mediakohuja, varsin hampaattomalta tuntuvat "ihmisoikeuksia puolustavien länsimaiden" keinot puuttua toisten maiden sisäisiin asioihin. Pekingin olympialaiset - joiden piti ihmisoikeustilannetta parantaa - olivat kaikkien mielestä suuri menestys.

Teos päättyy vuoteen 2012 ja on (valitettavasti) siis äärimmäisen ajankohtainen.

Maailmalla uutisoitiin eilen kirjassa esiintyvän Kiinan entisen turvallisuusjohtajan Zhou Yongkangin joutumisesta sisäisen tutkinnan kohteeksi. Syynä eivät kuitenkaan ole ihmisoikeusrikkomukset vaan korruptio, eikä Helsingin Sanomien lainaaman Hu Jian mukaan edes se:
"Zhou on aina ollut kansan vihollinen", ihmisoikeusaktivisti Hu Jia sanoi Reutersille. "Mutta Xi Jinpingin aloittama tutkimus ei johdu ihmisoikeuksista ja korruption vastustamisesta. Tämä on valtataistelu."

Kirjan varsinaisen teeman ohessa Sillanpää nostaa pohdintaan muitakin puolia kiinalaisesta yhteiskunnasta: kuten sen, että edes demokratia- ja ihmisoikeusaktivisti ei välttämättä kannata tasa-arvoa perhe-elämässään, vaan antaa ensin äitinsä ja sitten vaimonsa hoitaa kotitaloutensa ja on avoimen pettynyt syntyvän lapsensa sukupuoleen. Tähän teemaan palaan varmasti kyllästymiseen asti.

tiistai 22. heinäkuuta 2014

Passi, hammasharja ja puoli konttia

Olen aloittanut muuttovalmistelut.

Siis käynyt läpi vanhempieni vintin ulkovaatesiiven listaten kullekin lapselle seuraavalla talvikaudella kenties sopivia vaatteita. Välttääkö tämä vielä vedenpitävyydeltään? Onko koko 86 vai 92 parempi? Voiko yhdessä käyttää limenvihreää takkia ja pinkkejä housuja?

Inventaarion lopputulemana hankin esikoiselle sadetakin ja kuopukselle välikausihaalarin, eli yllättävän vähällä pääsi, kun hyväksyi vähän rumemmatkin. Vaatevuorta tuijottaessani tajusin kuitenkin, että yksin ulkovaatearsenaalin vuoksi tavaraa on välttämätöntä lähettää. Pelkillä matkalaukuilla emme tule pärjäämään.

Vähän kummallisen tuntuista tilanteesta tekee, että likipitäen jokaisen lähtölistalle laittamani vaatteen pesulapussa lukee "Made in China".

Olen kuitenkin antanut itseni ymmärtää, että lasten ulkovaatteiden teknisten ominaisuuksien arvostus on Suomessa maailman huipputasoa, eikä samaa tuotantoa välttämättä olisi myynnissä Kiinassa. Varmistin otaksumani paikalliselta kontaktiltamme, ja tosiaan, hänkin vie Kiinassa käydessään lapsen ulkovaatteet täältä. "Sadevaatteiden kanssa varmaan sama?" kysyin. Keskustelukumppanini naurahti - jos on huono ilma, ei silloin ulkoilla.

Suomalainen erikoisuus.

Laajemmin joudun vielä pohtimaan (Kiinassa valmistettujen) vaatteiden lähettämisen mielekkyyttä, koska omaa uskontoani vastaan sotii olla ottamatta mukaan käyttötavaroita, jotka väistämättä joudumme korvaamaan toisilla. Hieman tuskaani lievensi paikallisagenttimme näkemys, että kaiken ostamamme voimme helposti antaa eteenpäin hyväntekeväisyyteen.

Tähän aiheeseen palaan varmasti vielä.


Aloitin myös kulttuurisen perehtymisen lukemalla minulle vinkatun Anginan blogin sekä yhdellä istumalla Helsingin Sanomien entisen Kiinan-kirjeenvaihtajan Sami Sillanpään Kiina-ilmiöitä (2008). Nauroin ääneen useasti.

Lukemani jälkeen totesin, että A: blogini nimi oli todellakin juuri niin nokkela kuin pelkäsin, B: Kiinasta käsin on estetty Bloggerin käyttö eli fiksusti tein myös blogialustan valinnan kanssa, ja C: kaikki mitä todennäköisesti keksin havainnoida, on jo kerrottu - ja hauskemmin. Niin ja D: minäkin saatan joutua Kyöstin läpikäymään terveystarkastukseen. Pitää lähettää suurmetsuri tarkistamaan asia.

sunnuntai 13. heinäkuuta 2014

Minne matka?

- "Näitä ei muuten ole Kiinassa, pitää ottaa mukaan", huomioi Kyösti eilen juustohöylää pidellen.
- "Ai mihin ottaa mukaan?" kuului pöydästä.

Kerroimme sitten vihdoin Suuren Uutisen lapsille, jotka suhtautuivat asiaan olankohautuksella. Vähänpä ymmärsivät, ymmärsin. Tiedon syventämiseksi katselimme iltapuhteiksi Googlen kuvahausta Wuhanin kuvia, ja huomasin, että kaupunki onkin aika lailla eri puolella maata kuin mitä muistelin aiemmin katsoneeni.

Kuva Wikipediasta.

No hups. Mutta tuonne Jangtse-joen rannoille siis suuntaamme juustohöylinemme lokakuussa. Wikipedian opettamana tiedän, että kyseessä on Kiinan kymmenenneksi suurin kaupunki - siis Kiinan Kouvola - mutta Suomen Kouvolasta poiketen kaupungissa on kymmenisen miljoonaa asukasta.


Kas, Wikimediasta.

Ilokseni olen oppinut myös, että kaupungissa on metro. Minua suurempaa tulevaisuuteenorientoitumista osoittaa, että suuri osa netin kuvahaun löytämistä Wuhanin kuvista on arkkitehtuurihavainnekuvia suurhankkeista, ja tämäkin metrokartta kuvaa vuoden 2016 tilannetta. Tätä nykyä linjoja lienee kolme.

Kampusalue, josta meille osoitetaan asunto, sijainnee tuon vaaleanpunaisen - olemassaolevan - linjan varrella, Guangbutunin pysäkin lähettyvillä. Paikallisen kontaktimme, miehen entisen työhuonetoverin, mielestä kampusalueelta poistuminen on kuitenkin lähestulkoon tarpeetonta. Ja minulle lapsineni vaikeaa.

Aloitan kapinoimalla, vaikka en mitään uudesta asuinpaikastamme tiedäkään. Tai mitään ja mitään, olihan tässä jo monta virkettä.

lauantai 5. heinäkuuta 2014

Hiipivä päätös, vaaniva todellisuus

Vuosi sitten kesällä elimme teoreettisesti jännittäviä aikoja. Minä sekä mieheni, suurmetsuri Kyösti Hitachi*, olimme molemmat väitelleet muutaman kuukauden välein, minä olin äitiysvapaalla kolmannen lapsemme kanssa (ja niiden kahden aiemmankin) ja miehen tohtorikoulutettavan toimesta oli jäljellä muutama kuukausi. 

Käytännössä arki oli hyvin vähän jännittävää.

Syksyllä suurmetsuri, KTT, sai postdoc-paikan ensin Helsingistä ja sitten Kiinasta. Kuvittelin ensinmainitun vastaanottamisen sulkevan pois jälkimmäisen, mutta Kiinan pestin toteutumisessa olikin joustoa. Ja loppukeväästä kävi ilmi, että voimme sekä syödä että säästää: jos lähtisimme Kiinaan, tohtori Hitachin työ Helsingissä jatkuisi sen jälkeen. 


Meistä huolettomampi, Kyösti, on pitänyt Kiinaan lähtöä jo pitkään faktana, mutta minä olen halunnut ajatella, että ehkä ja kenties. Että en usko, ennen kuin näen viisumin passissani. Nyt lähtö on sovittu suurmetsurin työnantajan kanssa, työsopimus Wuhanin yliopistoon pilkistää tärkeiden papereiden laatikosta ja kahdelle vanhimmalle lapselle on varattu päiväkotipaikat yliopiston päiväkodista.

Työhönottoterveystodistuksessa kysyttiin kaikki normivaivat.

Pikku hiljaa pitänee minunkin hyväksyä: olemme lähdössä ensi vuodeksi Kiinaan. Kolmen kuukauden kuluttua. (Vaikka viisumia ei passissa olekaan.)

Seuraavaksi pitää kai kertoa lapsille.

* Kysyin mieheltä miten hän haluaa itseään kutsuttavan uudessa blogissani. Tämän siitä saa.